lauantai, 18. heinäkuu 2015

Uusioperheen kipuilua

Kävipä niin, että vihdoin saimme mustaa valkoiselle ja uusioperhetytär on muuttanut virallisesti meille ja avokki on lähivanhempi. Äiti tapaa tytärtään joka toinen viikonloppu, ainakin paperilla. Toivon hartaasti että oikeasti tapaa ja on lapsensa elämässä. Tytär tarvitsee äitiään.

Yksi murhe vähemmän. Ja monta uutta tilalle. Osuipa silmään iltapäivälehden atikkeli ja kysely siitä kuinka uusiperhevanhemmat kokevat roolinsa ja ovatko saaneet suhteen toimimaan uuden puolison lapsiin. 34% kyselyyn vastanneista ei ole koskaan. Melko karua, vaikka k.o. lehden otanta on tietysti suppea. Erityisesti pisti silmään eräs kyselyyn vastanneen kirjoitus. Kopion sen suoraan alle.

" Et ole oikea vanhempi, mutta siivoat sotkut, kuuntelet kiukkukohtaukset, teet ruokaa, laitat nukkumaan. Kun tulee äitien/isänpäivä, saa kukat, kortit ja kakut biovanhempi. Puolivanhempaa ei muisteta. Sinua pidetään viranomaisten taholta melkein rikollisena, jos joudut viemään muksun vaikka neuvolaan. Lapsen asiat eivät kuulu sinulle, ulkopuoliselle. Jos lapsella on jokin ongelma, sossutädit eivät kysy sinulta mitään, vaan perheesi asiat puidaan ilman sinua biovanhempien ja lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi asunut sinun kotonasi ja perheessäsi suurimman osan elämästään. Sinun mielipiteesi on arvoton, koska lapsi ei ole sinun siittämäsi/synnyttämäsi.

Tämä on ollut arkeani. Olen saanut perheeseeni lapsen, jonka olen sen osaksi hyväksynyt ja kuin omaani kasvattanut. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta en suosittele heikkohermoisille. Siinä tarvitaan suurta ja ymmärtäväistä sydäntä.”

– Puolivanhempi "

Osui ja upposi. En ole mieheni tyttären äiti, hänellä sellainen jo on. Olen turvallinen aikuinen arjessa ja teen sen kaiken työn, mikä toiselle kuuluisi. Otan vastaan kiukut ja murheet. Meilläkin sosiaalihuolto on kirjannut papereihin mun olevan "tuore parisuhde" ja kaikki on saatu vaikuttamaan siltä, että taatusti eroamme heti seuraavassa käänteessä ja rivien välistä huomaa kyseenalaistuksen sille, että pystymmekö tarjoamaan vakaan ja turvallisen arjen tytölle. Että mitä v*ttua. Anteeksi, mutta pistää kiukuttamaan. Jos minä olen 3 vuotta pyörittänyt arkea yksin kahden pienen lapsen kanssa, selvinnyt täysjärkisenä ja lapset voivat paremmin kuin hyvin, niin kumpikohan meistä nyt on vakaampi, minä vai avokin exä joka oman lapsensa jätti heiteille. Ja tuli fiilis, että ihan kuin väkisin olisimme halunneet riistää tytön äidiltään. Tottakai olen halunnut, koska liian helpolla olen päässyt omien lasteni kanssa, niin ilmanmuuta haluan yhden lapsen lisää. Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan tyttöä kuin omaani, mutta rankkaa se on. Raskasta tytölläkin sopeutua eron jälkeen (jota ei ole ehtinyt juurikaan käsitellä, vaan on sulkeutunut) uuteen perheeseen, jakaa huomio kahden muun lapsen kanssa ja sopeutua siihen että isillä onkin uusi naisystävä. Tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka tärkeä oma äiti lapselle on, jos voisin jotenkin tukea avokin exää asiassa, tekisin sen. Mutta en voi. Siispä otan vastaan ne huudot, kiukut ja murheet. Olen typerä, teen pahaa ruokaa ja olen idiotti. Silti joka ilta silitän päätä, korjaan peiton hyvin ja toivotan hyvät yöt. Parhaani teen.

Eilen alkoi kesäloma. Omat lapset lähtevät huomenna isälleen kahdeksi viikoksi, niinkuin on erotessa sovittu. Puolet lomasta ovat aina isällään. Minä hoidan avokin tytärtä, koska avokki on töissä, en raaski laittaa tyttöä päiväkotiin, vaikka sekin olisi mahdollista. Eiköhän silti selvitä, ehkä tekee meille ihan hyvääkin viettää aikaa kahdestaan. Mennään tämä kesä näin.

sunnuntai, 28. kesäkuu 2015

Missä mennään tänään.

Se kuinka tähän päädyttiin on pitkä tarina. Paljon kipeitä asioita, unettomia öitä ja taisteltuja päiviä. Mutta mitä on tänään, sitä koitan hieman avata.

Lähes kolme vuotta eron jälkeen ehdin olla yksin. Oli muutama puolisen vuotta kestänyt suhdeviritys, mutta ne päättyivät ennenkuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Sitten tuli Tinder, kyllä TINDER. Hauska sovellus, ei sovi tiukkapipoille :D Sen kaiken seksinvonkauksen kun jaksaa, niin saattaa onni potkaista. Niinkuin mulle kävi. Löytyi tuo mieheke. Vauhdikkaasti ollaan edetty, kun kaikki on tuntuvat vaan niin hyvältä. Virallisesti ollaan asuttu nyt pari kuukautta yhdessä, mutta eipä olla montaa yötä erossa koko vuonna vietetty. Kaupanpäälle tulivat koirat. Miehekkeen tytär jäi alunperin asumaan äidilleen, ja oli meidän luona joka toinen viikonloppu (asumme eri kaupungeissa). Mutta nyt tilanne hänen exän kanssaan on mennyt niin hurjaksi, että tällä viikolla tytär haettiin meille. Toivottavasti saa jäädäkin. Oma shownsa tämäkin ja siitä lisää myöhemmin. Omat lapset ovat isänsä luona joka toinen viikonloppu. Eri kaupungissa asuu tämäkin exä. Vaikka kolme vuotta on tehnyt muuttoa "lähemmäs lapsia ja vuoroviikkotapaamisia". Sitä odotellessa, en ole pidättänyt hengitystä.

Minä ja avokki kumpikin työskennellään Helsingissä. Ja tämä ihanuus mut joka aamu vie töihin. Arki on rullaillut oikein kivasti ja eiköhän tuo uusioperhetytär sopeudu mukaan. Poika aloittaa elokuussa koulun, keskimmäinen eskarin ja prinsessa on viskari. Tekemistä riittää, se on varmaa :)

Mun exän kanssa olen/olemme väleissä. Homma toimii sen mitä pitääkin, lasten asiat hoidetaan ja käsitellään. Tai minä hoidan ja ilmoitan exälle. Lasten synttäreitä ollaan aina vietetty samassa tuvassa, kuin myös joulut. Veikkaisin että tänä jouluna exä ei enää kyllä tule, hieman on ollut kireyttä havaittavissa meidän yhteen muuton myötä ;) Lasten kanssa exä on aina ollut vähän, ja näkyyhän se. Varsinkin hänen ja pojan väleissä. Prinsessa ei koskaan oikein ymmärtänyt että mitä tapahtui.

Avokin exä sitten. Koskaan en ole tavannut. Mikä sinänsä on outoa, ettei ole ollut kiinnostunut kuka tyttärensä kanssa aikaa viettää. Tosin eipä tuo ole kiinnostunut mistään muutoinkaan. Avokki ja exänsä ovat riidelleen erostaan saakka, ja ovat riidelleet KAIKESTA. Tyttären asiat ovat aivan sekaisin. Tai kaikki on. Tilanne on kuin tumma varjo kaiken yllä, kulkee mukana kaiken aikaa. Avokki on rikkipoikki, väsynyt jatkuvaan kinaamiseen ja huolissaan siitä että saako tyttärensä asiat järjestettyä kun exä hannaa kaikesta vastaan. Turhauttavaa kaikinpuolin.

Mielellään keskittyisi elämään arkea ja nauttisi siitä mitä ollaan rakennettu yhdessä. Mutta tuo mustasurma vainoaa, ahdistaa ja piinaa. Ja eniten kärsii tuo tytär, eikä kukaan muu. Se on sairasta.

Mutta näillä mennään. Yritetään lapsille taata turvallinen koti, arki ja lapsuus. Meillä halataan, pussataan ja välitetään. Komentokin on tiukka, täytyy tässä kerhossa ollakin että homma toimii. Koti on meille kaikille hieman liian pieni, vaihtojonossa ollaan, kuka ties kuin kauan vielä.

Olen yhtä aikaa äärimmäisen onnellinen ja myös stressaantunut kaikesta. On paha olla avokin puolesta ja turhauttaa jatkuva taistelu. Oma jaksaminenkin on hieman kortilla työtilanteen ja kilpirauhasleikkauksesta toipumisen jäljiltä. Jaksan kuitenkin, olen aina jaksanut. Ja nyt ei tarvitse enää jaksaa yksin <3


sunnuntai, 28. kesäkuu 2015

Ajatus blogin takana ja kuka minä olen.

Ajatus kirjoittamiseen syntyi arjen kiireiden keskellä. Ennen kirjoittelin paljon ja tuntuu että olen kaivannut sitä paljon. Elämä on potkinut päähän, ja tällä hetkellä uudet kuviot hämmentävät. Kiire, stressi, tuska, ahdistus. Toisaalta myös uuden rakkauden mukanaan tuomat ihanat asiat, onni, läheisyys ja hellyys.

Olen 30v. nainen. Tätä nykyä Helsinkiläistynyt, mutta olen kotoisin pk-seudun lähialueelta. Mulla on kaksi lasta, -08 syntynyt pikkujäbä ja -10 syntynyt prinsessa. Lasteni isästä erosin kolme vuotta sitten, 10 vuotisen avoliiton päätteeksi.

Nykyisen avopuolisoni kanssa muutimme yhteen toukokuun alussa. Uusioperheeseemme kuuluu hänen -09 syntynyt tyttärensä ja kaksi koiraa.

Meitä on siis viisi. Ja ne hauvat. Pakettiin kuuluu kummankin exät, eli lastemme toiset vanhemmat. On ex-anoppia, mummua, mammaa, pappaa, tätiä ja muuta sukulaista. Melkoinen kokonaisuus.

Se mistä tähän päädyttiin ja mitä kaikkea matkan varrella mahtuu onkin tämän blogin idea. Pala kerrallaan.