Kävipä niin, että vihdoin saimme mustaa valkoiselle ja uusioperhetytär on muuttanut virallisesti meille ja avokki on lähivanhempi. Äiti tapaa tytärtään joka toinen viikonloppu, ainakin paperilla. Toivon hartaasti että oikeasti tapaa ja on lapsensa elämässä. Tytär tarvitsee äitiään.

Yksi murhe vähemmän. Ja monta uutta tilalle. Osuipa silmään iltapäivälehden atikkeli ja kysely siitä kuinka uusiperhevanhemmat kokevat roolinsa ja ovatko saaneet suhteen toimimaan uuden puolison lapsiin. 34% kyselyyn vastanneista ei ole koskaan. Melko karua, vaikka k.o. lehden otanta on tietysti suppea. Erityisesti pisti silmään eräs kyselyyn vastanneen kirjoitus. Kopion sen suoraan alle.

" Et ole oikea vanhempi, mutta siivoat sotkut, kuuntelet kiukkukohtaukset, teet ruokaa, laitat nukkumaan. Kun tulee äitien/isänpäivä, saa kukat, kortit ja kakut biovanhempi. Puolivanhempaa ei muisteta. Sinua pidetään viranomaisten taholta melkein rikollisena, jos joudut viemään muksun vaikka neuvolaan. Lapsen asiat eivät kuulu sinulle, ulkopuoliselle. Jos lapsella on jokin ongelma, sossutädit eivät kysy sinulta mitään, vaan perheesi asiat puidaan ilman sinua biovanhempien ja lapsen kanssa, vaikka lapsi olisi asunut sinun kotonasi ja perheessäsi suurimman osan elämästään. Sinun mielipiteesi on arvoton, koska lapsi ei ole sinun siittämäsi/synnyttämäsi.

Tämä on ollut arkeani. Olen saanut perheeseeni lapsen, jonka olen sen osaksi hyväksynyt ja kuin omaani kasvattanut. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta en suosittele heikkohermoisille. Siinä tarvitaan suurta ja ymmärtäväistä sydäntä.”

– Puolivanhempi "

Osui ja upposi. En ole mieheni tyttären äiti, hänellä sellainen jo on. Olen turvallinen aikuinen arjessa ja teen sen kaiken työn, mikä toiselle kuuluisi. Otan vastaan kiukut ja murheet. Meilläkin sosiaalihuolto on kirjannut papereihin mun olevan "tuore parisuhde" ja kaikki on saatu vaikuttamaan siltä, että taatusti eroamme heti seuraavassa käänteessä ja rivien välistä huomaa kyseenalaistuksen sille, että pystymmekö tarjoamaan vakaan ja turvallisen arjen tytölle. Että mitä v*ttua. Anteeksi, mutta pistää kiukuttamaan. Jos minä olen 3 vuotta pyörittänyt arkea yksin kahden pienen lapsen kanssa, selvinnyt täysjärkisenä ja lapset voivat paremmin kuin hyvin, niin kumpikohan meistä nyt on vakaampi, minä vai avokin exä joka oman lapsensa jätti heiteille. Ja tuli fiilis, että ihan kuin väkisin olisimme halunneet riistää tytön äidiltään. Tottakai olen halunnut, koska liian helpolla olen päässyt omien lasteni kanssa, niin ilmanmuuta haluan yhden lapsen lisää. Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan tyttöä kuin omaani, mutta rankkaa se on. Raskasta tytölläkin sopeutua eron jälkeen (jota ei ole ehtinyt juurikaan käsitellä, vaan on sulkeutunut) uuteen perheeseen, jakaa huomio kahden muun lapsen kanssa ja sopeutua siihen että isillä onkin uusi naisystävä. Tiedän paremmin kuin hyvin, kuinka tärkeä oma äiti lapselle on, jos voisin jotenkin tukea avokin exää asiassa, tekisin sen. Mutta en voi. Siispä otan vastaan ne huudot, kiukut ja murheet. Olen typerä, teen pahaa ruokaa ja olen idiotti. Silti joka ilta silitän päätä, korjaan peiton hyvin ja toivotan hyvät yöt. Parhaani teen.

Eilen alkoi kesäloma. Omat lapset lähtevät huomenna isälleen kahdeksi viikoksi, niinkuin on erotessa sovittu. Puolet lomasta ovat aina isällään. Minä hoidan avokin tytärtä, koska avokki on töissä, en raaski laittaa tyttöä päiväkotiin, vaikka sekin olisi mahdollista. Eiköhän silti selvitä, ehkä tekee meille ihan hyvääkin viettää aikaa kahdestaan. Mennään tämä kesä näin.